Keilaniemen vapaan taivaan alla (1.4.2012) Espoon kaupunginhallitus päätti kokouksessaan 26.3.2012 aloittaa pitkän epävarmuuden ajan Itärannan, Kehä I:n ja Keilaniemen tiukassa ”saarekkeessa”. Näennäisesti lähes yksimielisten päätösten jälkeen varmuutta pitäisi olla, hyväksyttiinhän kokouksessa sekä sopimus, jolla valtio vapautettiin osallistumasta maantiensä investointeihin ja oikeutettiin  valtio saamaan vielä joka ikisenä tulevana vuonna 1,1 miljoonaa euroa tukea maantiensä ylläpitoon Espoon kunnallisveronmaksajilta. Myöskin jättitornien kaava eteni kohti valtuustoa. Edellä mainitut päätökset tehtiin päivänä, jolloin Espoon tileille ”kilahti” noin 50 miljoonaa euroa jälkirahoituksena  Kehä I:n saneeraamiseen Vallikalliossa. Ja toinen noin 50 miljoonan erä tulee ensi vuonna. Yhteensä valtion osallistui neuvottelujen tuloksena  Vallikallion töihin 61 prosentilla, jonka lisäksi se ylläpitää maantiensä. Mikä on sitten ratkaiseva eroavaisuus näiden kahden lähekkäin toisiaan sijaitsevan samankaltaisen kohteen, Vallikallion ja Keilaniemen, välillä? No eroavaisuus on Espoon maankäytön käytäntöihin nyt sovellettava kiinteistönjalostamisen ideologia. Ensimmäisiä merkkejä siitä saatiin jo Suurpellossa, Kehä II:n rakenteilla olevan uuden liittymän tuntumassa, jossa Espoo yllättäen maksoi kiinteistönjalostamisketjunsa päätteeksi kiskurihinnan parista liejun vaivaamasta tontista, noin 40 miljoonaa euroa. Nyt samanlainen efekti on syntymässä Keilaniemeen. Miten niin?---No kun kaupunginhallitus päätti netissä olevien pöytäkirjamerkintöjensä mukaan edellyttää, että ”tiejärjestelyn rakentaminen voi alkaa vasta, kun kaupunginhallitus on siitä erikseen päättänyt. Rakentamiskustannukset tulee voida kattaa alueelta saatavilla rakennusoikeuksien myynnistä ja maankäyttösopimuksista saatavilla tuloilla”. Esittelytekstissä oli kuitenkin katsottu, että olisi saatava varmuus vain kahden tornin rakentamiseksi suunnitelluista neljästä ennen aloituslupapäätöstä. Tämä jättäisikin puolet alueen infrainvestoinneista riskeiksi. Missä vaiheessa prosessia sitten ollaan? Sanoisin, että nyt on vasta hahmottunut eräs päämäärä, joka vieminen konkreettiseen toimintaan vaatii paljon päätöksi ja sopimisia. Tarvitaan siis sopimukset kaavailtujen tornien toteuttajan, SRV-yhtymän kanssa, joissa sopimuksissa SRV-yhtymä toivottavasti sitoutuu riittävin vakuuksin Espoon määräämiin ehtoihin. Kehä I:n toteuttaminen Keilaniemessä maksaisi nähtävillä olevan yleissuunnitelmansa mukaiset 120 miljoonaa euro plus noin 30 prosenttia välttämättä mukaan tulevaa hankalan työn lisää. Näistähän lisääntyneistä kuluista on useissa suurissa kohteissa riittävästi kokemusta.--- Mutta kuka lopulta maksaisi valtiolle sovitun maantien ylläpidon 1,1 miljoonaa jokainen tuleva vuosi, siitä ei ole mitään suunnitelmaa. Menoja kertyykin kolmenkymmenen käyttövuoden aikana yli 30 miljoonaa euroa. Summa jääneekin espoolaisen kunnallisveronmaksajan kustannettavaksi. Merkittävä summa siitäkin kertyy. Edelleen tarvitaan hyväksyntä Kehä I:n parantamisen konkreettisille suunnitelmille Keilaniemessä. Sekä yleissuunnitelma, että sitä seuraava tiesuunnitelma ovat vielä hyväksymättä.  Entäs sitten työmaa-aikaiset rakentamisen ja työmaateiden suunnitelmat. On aivan varmaa, että Itärannan asukkaat ja nykyiset puistot tulevat niistä kärsimään 3-5 vuoden ajan. Myöskin asemakaava tulee saada lainvoimaiseksi. Kuulostaako helpolta? Jos katse siirretään päämäärästä, megalomaanisista torneista, joita Itärannan asukkaat ja mm. museovirasto ovat syystä arvostelleet,  tapahtuvaan kiinteistönjalostamiseen ja sen riskeihin, voimme olla syystä pessimistisiä. Näinä tulevina pitkinä vuosina on syytä nauttia Keilaniemen vapaan taivaan maisemista, niin kauan kuin ne ovat vielä aistittavissa Länsiväylältä ja Kehä I:ltä. Itse olen sitä mieltä, että tämä vapaus on tärkempi arvo kuin paikallinen riskipitoinen kiinteistönjalostus. Martti Tieaho DI, rakennusneuvos